Nouvelle vague

Richard Linklaterin oodi elokuvan ilolle sukeltaa Jean-Luc Godardin legendaarisen Viimeiseen hengenvetoon -elokuvan tuotannon hilpeisiin käänteisiin.

Nouvelle Vague on ennen kaikkea herkullinen komedia Pariisista ja sen kulttuuriväestä vuonna 1959. Maailma on luotu saumattoman vakuuttavasti, nostalgian sijaan vire on hetkessä elävä ja hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia. Richard Linklater ohjaa kevyellä, miljöön sekä (ala)kulttuurin kuin omat taskunsa tuntevalla otteella.

Silti teos on myös harvinaisen tarkka “perustuu tositapahtumiin” -kertomus elokuvahistorian mullistaneista hetkistä ja arvoituksellisesta taiteilijasta, joka luo, taistelee olosuhteiden kanssa ja pelleilee etenkin silloin, kun ei pitäisi. Muutkin tyypit ovat paitsi värikkyydessään riemastuttavia, myös “totta”.

Nouvelle vague tarkoittaa uutta aaltoa, ja kyse on sen lähtölaukauksesta. Touhukas elokuvahullu ja -kriitikko Jean-Luc Godard (Guillaume Marbeck) on päättänyt tehdä leffan, ja pääosissa ovat Jean Seberg (Zoey Deutch) sekä jo nimekäs Jean-Paul Belmondo (Aubry Dullin). Kaduilla ja kahviloissa syntyy elokuva Viimeiseen hengenvetoon. Loppu on historiaa, vaikka toteutusvaiheessa siltä ei näytä.

Linklaterin elokuva itsessään on tyyliltään pastissi uudesta aallosta, melkein parodia. Mikä hauskinta, Godardiin (1930-2022) haudanvakavasti suhtautuvat ja vaativuudessaan usein julmat ranskalaiset cinefiilipiirit ovat ottaneet Nouvelle Vaguen hyväksyvästi vastaan. Maailmanensi-iltanäytännöt Cannesin elokuvajuhlilla olivat ne kilpasarjan esitykset, joissa naurettiin eniten ja vapautuneimmin. Vive le cinéma!

– Kalle Kinnunen